Sateisena kesänä on vaikea löytää päiviä jolloin maalata. Eilen olisi ollut loistelias maalaussää, mutta joku oli jossakin sängynpohjalla lukemassa vankileirien saaristoa. Nukuimme sunnuntai aamuna pitkään ja söimme hitaan aamiaisen, ja vasta tämän kaiken luterilaisuuden vastaisen hidastelun jälkeen lähdimme kohti kotitonttia.
Neuvostoliittolaisilla vankileireillä yleisimmät työt olivat kaivuu, puunkaato ja erilaiset tavaroiden paikoista toiseen siirtelyt. Se on vähän kuin raksalla, mutta meillä tosin oli ruokaa. Ja karkkia. Eikä tarvinnut tehdä kiintiöitä täyteen. Eikä me kuolla nälkään. Eikä ketään ammu, jos hidastelee.
Maalailin siis sillä mentaliteetilla, jonka vain hyvinvointivaltiossa asuva voi omata. Pensselöin räystäslautoja hohtavan valkoisella kuunnellen radiota kunnes alkoi sataa. Ja satoi toisenkin kerran. Ja kolmannen. No, mutta jonkinlaisen kiintiön sain tehdyksi ja jatkan sitten ensi viikolla - sillä räystäslaudat laitetaan paikalleen vasta rappauksen jälkeen. Mies maalaili otsalautoja, sillä itseäni hirvittää olla korkeilla rakennustelineillä. Vaikka kyllä minä siellä kävin, ihan vain siksi, että se pelottaa.
Ennen en ole edes tiennyt mitä tarkoittaa räystäslauta. Tai otsalauta. Tai pattinki. Nyt tiedän. Onneksi maalauspuuhia ulkona ei ole paljon, oikeastaan vain laudoitukset, joita on todella vähän. Rapattu talo pitäisi siis olla aika huoleton. Sateisen päivän voi hyödyntää myös suunnitellen, joten alla hieman suunnitelmaa julkisivun väristyksesta ja muusta sellaisesta jonninjoutavasta.
Ja vielä lopuksi se, että suomalaiset rakentajat valittavat, että rakentaminen on rankkaa. Minulla on heille yksi ehdotus, lukekaa Solzenitsyn GULAG - vankileirien saaristo ja rakentaminen saattaa alkaa tuntumaan aika etuoiketulta asialta. Suorastaan ihanalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti